Onko kirjallisuustiede luovaa?

Kaunokirjallisuus itsessään on kiistämättä aina vähintäänkin jonkinlaisen luovuuden tuotos, mutta katoaako luovuus jonnekin, kun kaunokirjallisuuden analysoiminen viedään tasolle, jossa hallitsevat teoreetikot, metodit, tieteenkaanonit, käsitteet ja niiden tarkoista määritelmistä kiistely? Tällaisia kysymyksiä huomaan joskus pohtivani, jos tunnen uupumusta esimerkiksi vieraskielistä kertomusteoreettista artikkelia lukiessani. Jos inspiraatio on kateissa, voi kirjallisuudenkin tutkiminen tuntua varsin mekaaniselta touhulta.

Inspiraatio voi syttyä jostain hyvin pienestä asiasta. Yksi virke keskellä romaania saattaa aiheuttaa oivalluksen uudesta tulkinnasta ja teorian soveltamisesta aineistoon. Edellistä ja ensimmäistä artikkeliani kirjoittaessa tällainen kohta löytyi Bo Carpelanin ”Urwind”-romaanista (suom. Alkutuuli): “Each year is a snowflake, it blows around between now and the past” (Urwind, 10). Lainasin kohdan tähän englanniksi, vaikka alkuperäinen teos onkin ruotsinkielinen, sillä luin kyseistä artikkelia varten teoksen englanninkielistä käännöstä. Näin ollen juuri tuo virke, tuossa muodossaan, tuolla kielellä oli inspiroitumiseni avain.

Joskus voi tuntua, että aika lentää sudenkorennon siivillä.

Lainaamassani kohdassa vuosi ajan jaksona rinnastetaan metaforan avulla lumihiutaleeseen. Länsimaisessa yhteiskunnassa aika on tyypillisesti jotain, jota mitataan hyvin tarkasti ja objektiivisesti. Sekuntit ovat tietyn mittaisia, ne muodostavat aina samanmittaisia minutteja ja tunteja. Myös ajan järjestys on muuttumaton ja lineaarinen. Etenemme pisteestä a pisteeseen b. Kuitenkin ihmisen subjektiivinen kokemus ajasta on monesti toinen. Usein puhutaan esimerkiksi ajan kulumisesta kuin siivillä tai vastaavasti ajan matelemisesta. Lisäksi ihminen palaa menneeseen aikaan muistoissaan ja unissaan ja kiertää kokemuksissaan eräänlaista kehämäistä koukeroa menneisyyden eri tasojen, nykyhetken ja tulevan välillä. Kyseinen katkelma Carpelanin tekstistä korostaakin juuri subjektiivista ja epälineaarista aikakäsitystä.  Lumihiutale on kevyt ja liikkuu pienenkin tuulenvireen voimasta suuntaan ja toiseen. Carpelanin metaforassa eri suunnat ovat ulottuvuuksia ajassa ja puhaltavan ilmavirran taas voisi rinnastaa yksilön henkilökohtaiseen kokemukseen tai ajatuksen kulkuun eri assosiaatioiden välillä. Tällä tavoin Carpelanin luoma minäkertojahahmo Daniel puhuu lineaarista aikakäsitystä vastaan. Tämä metafora peilaa myös romaanin kerronnallista rakennetta: teksti muodostuu päiväkirjamerkinnöistä ja kerronnan hetkessä tapahtuvasta pohdiskelusta, josta tehdään koukkauksia menneisyyteen. Erilaiset esineet ja tilat tai muut assosiaatiot laukaisevat muistoja, joihin sukelletaan kerronnassa hyvin kokonaisvaltaisesti ja aistivoimaisesti. Ne ikään kuin koetaan uudelleen.

Mutta mitä merkitystä edeltävällä ajatusketjulla sitten on? Vaikka kirjallisuudentutkijana tavoitteenani on päästä mietiskelyä pidemmälle ja luoda uutta tietoa, ei tätä tekstistä inspiroitumisen ja omien ajatusten sanallistamisen vaihetta pidä väheksyä. Se on pohdiskeluun taipuvaiselle erittäin mielenkiintoista, mutta lisäksi sillä on olennainen paikkansa hyvin teoreettisessakin tutkimusprosessissa.

Lähtökohtani kirjallisuudentutkimukseen on se, että haluan tehdä sitä nimenomaan kohdetekstilähtöisesti. Haluan ensin vaikuttua ja kiinnostua tekstistä itsestään ja miettiä mahdollisimman omaehtoisesti, mitä sanottavaa minulla on siitä. Tämän jälkeen myös viisaiden teoreetikkojen tekstien lukeminen tuntuu mielekkäämmältä. Löydän teorioista paremmin kosketuspintaa, kun olen ensin saanut itse tehdä vapaata ajatustyötä. Toisten kirjallisuustieteilijöiden tekstien lukeminen vie omia ajatuksia pidemmälle ja auttaa ymmärtämään kohdetekstiä uusin tavoin ja erilaisia konteksteja vasten. Tavoitteenani on siis löytää kirjallisuustieteellisiä teorioita soveltamalla linkki oman pohdintani ja jonkin laajemman kokonaisuuden välillä. Tämä voi 

tarkoittaa yhteyttä johonkin teoriaan ja siihen liittyvään tutkimukseen, tiettyyn kirjallisuuden tai ylipäätään kulttuurin ilmiöön. Nämä yhteydet esiintuomalla ja niitä kommentoimalla taas osallistun tieteelliseen keskusteluun, jonka tarkoituksena on viedä tiedettä eteenpäin.

Kenties tieteellisen artikkelin lukeminen tai edes siitä kirjoittaminen ei välttämättä ole luovaa. Kyse on kuitenkin mielestäni siitä, kuinka teoriaa käyttää. Tutkiminen on asioiden tarkastelua, yhdistelyä, soveltamista ja uuden oivaltamista. Väittäisin, että oivallusta ei synny ilman luovuutta. Soveltaminenkin vaatii omaa ja ennakkoluulotonta ajattelua. Jopa asioiden yhdistely ja tarkastelu voivat olla luovia prosesseja, joita ei tarvitse suorittaa tietyn mallin mukaan jonkinlaisena tutkijarobottina toimien. Kirjallisuudentutkimuksella on mielestäni suuri potentiaali olla luovaa ja kaavoihin kangistumatonta toimintaa. Tällä alalla on aineistonaan valtava luovuuden arkisto, mikä tekee siitä ja taiteentutkimuksesta ylipäätään varsin erityislaatuista luovuuden näkökulmasta.

Myös Salvador Dali kommentoi teoksissaan
väitettä ajan peräänantamattomuudesta.

Sitä, mihin päädyin edellä kuvaamastani inspiroitumisen hetkestä, en lähde tässä referoimaan. Ne, joita tämä asia kuitenkin kiinnostaa, voivat myöhemmin lukea aiheesta artikkelistani, jonka otsikko ainakin tällä hetkellä on seuraavanlainen: “Between now and then. The representation of time in Bo Carpelan´s novels Urwind and Berg”. Kun artikkeli julkaistaan, laitan tänne blogiin tiedon siitä, miten siihen pääsee käsiksi.

Kuvien lähteet: 

http://www.edudemic.com/time-banking-combining-time-kowledge-empower-educational-ecosystem/

https://www.blendspace.com/lessons/atd4unCTxC-ltw/salvador-dali-madman-or-genius