Ikkuna yliopiston viitoskerroksessa

Katselin eräänä päivänä ajatuksissani ulos ikkunasta, kun ruutuun ilmestyi harja. Harja ruiskutti vettä ikkunan yläreunaan ja alkoi huolellisesti liikkua lasin pinnalla käyden läpi jokaisen kohdan nurkkia myöten. Erikoista tapahtumassa oli se, että kyseinen ikkuna sijaitsi yliopiston viidennessä kerroksessa - ikkunan pesijöillä olikin mielenkiintoisen näköiset pesuharjat, joiden super pitkien varsien avulla niillä voitiin kurotella maasta käsin ylimpään kerrokseen asti.

Henkilökohtaisesti tällä irrallisella arjen ihmetyksellä oli minulle kuitenkin erityinen merkityksensä. Ikkuna, josta katselin ulos, oli nimittäin oman työhuoneeni ikkuna. Alkukeväästä tehtailluista apurahahakemuksista yksi tuotti tulosta ja sain rahoituksen kahden kuukauden työskentelylle väitöskirjan parissa. Näin ollen sain myös yliopistolta käyttööni työhuoneen kesän ajaksi.

Kevät on kulunut vauhdilla väitöskirja-aihetta kehitellessä ja jatko-opiskelun käytäntöihin tutustuessa. Alkuvuoden tarmon puuskassa ilmoittauduin kaikkiin mahdollisiin workshoppeihin, jotka kuulostivat mielenkiintoisilta. Ohjelmaani on kuulunut myös tutkinto-ohjelman jatkokoulutusseminaari, jonne olen tutkimussuunnitelman esittelyn jälkeen lähettänyt myös yhden luonnosmaisen artikkelikäsikirjoituksen.

Workshoppeihin valmistautuminen on vienyt yllättävän paljon aikaa, mutta samalla olenkin päässyt kokeilemaan erilaisista aiheista kirjoittamista. Näistä teksteistä toivottavasti jalostuu vähitellen  joitakin väitöskirjani osasia. Workshopin perusidea on seuraava: työpajaan osallistuvat jatko-opiskelijat ja muut tutkijat lähettävät etukäteen muiden osallistujien ja vetäjän luettavaksi omat "paperinsa". Tällä tarkoitetaan omaan tutkimukseen ja työpajan aiheeseen liittyvää tekstiä, kuten artikkeliluonnosta tai vaikkapa väitöskirjan luvun aihiota. Itse workshopissa teksteistä keskustellaan ja kommentteja ja kehitysehdotuksia antaa työpajaa vetävä asiantuntija, kuten kotiyliopiston professori tai vieraileva tutkijaguru sekä muut osallistujat. Työpajaan liittyy usein myös luentoja tai muita lyhyempiä puheenvuoroja.

Aloittelevana tohtoriopiskelijana on ollut hyödyllistä ja kiinnostavaa lukea toisten tutkijoiden ajatuksia ja ylipäätään kuulla, minkälaisista aiheista muut tekevät tutkimusta. Tällä tavoin tutkimuksen kenttä alkaa hahmottua vähän konkreettisemmalla tavalla. Lisäksi on helpottavaa huomata, että eri vaiheissa olevat tutkijat painivat loppujen lopuksi varsin samanlaisten kysymysten äärellä tekstin työstämisen suhteen. Jokainen teksti on todellakin ollut joskus luonnosvaiheessa, vaikka siitä lopulta sukeutuisikin loistava artikkeli.

Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen, että kaikki workshopit ja seminaarit ovat tältä keväältä ohi. Nyt saan vielä hetken keskittyä omaan tutkimukseeni täällä työhuoneen viihtyisässä hiljaisuudessa. Kesäkuun puolenvälin jälkeen täytyy katsoa työnteon määrää enemmänkin päivä kerrallaan, sillä voimia täytyy säästää muihin asioihin. Vatsani on nimittäin tässä kevään aikana pyöristynyt ja äitiysloma kutsuu.

Onko kirjallisuustiede luovaa?

Kaunokirjallisuus itsessään on kiistämättä aina vähintäänkin jonkinlaisen luovuuden tuotos, mutta katoaako luovuus jonnekin, kun kaunokirjallisuuden analysoiminen viedään tasolle, jossa hallitsevat teoreetikot, metodit, tieteenkaanonit, käsitteet ja niiden tarkoista määritelmistä kiistely? Tällaisia kysymyksiä huomaan joskus pohtivani, jos tunnen uupumusta esimerkiksi vieraskielistä kertomusteoreettista artikkelia lukiessani. Jos inspiraatio on kateissa, voi kirjallisuudenkin tutkiminen tuntua varsin mekaaniselta touhulta.

Inspiraatio voi syttyä jostain hyvin pienestä asiasta. Yksi virke keskellä romaania saattaa aiheuttaa oivalluksen uudesta tulkinnasta ja teorian soveltamisesta aineistoon. Edellistä ja ensimmäistä artikkeliani kirjoittaessa tällainen kohta löytyi Bo Carpelanin ”Urwind”-romaanista (suom. Alkutuuli): “Each year is a snowflake, it blows around between now and the past” (Urwind, 10). Lainasin kohdan tähän englanniksi, vaikka alkuperäinen teos onkin ruotsinkielinen, sillä luin kyseistä artikkelia varten teoksen englanninkielistä käännöstä. Näin ollen juuri tuo virke, tuossa muodossaan, tuolla kielellä oli inspiroitumiseni avain.

Joskus voi tuntua, että aika lentää sudenkorennon siivillä.

Lainaamassani kohdassa vuosi ajan jaksona rinnastetaan metaforan avulla lumihiutaleeseen. Länsimaisessa yhteiskunnassa aika on tyypillisesti jotain, jota mitataan hyvin tarkasti ja objektiivisesti. Sekuntit ovat tietyn mittaisia, ne muodostavat aina samanmittaisia minutteja ja tunteja. Myös ajan järjestys on muuttumaton ja lineaarinen. Etenemme pisteestä a pisteeseen b. Kuitenkin ihmisen subjektiivinen kokemus ajasta on monesti toinen. Usein puhutaan esimerkiksi ajan kulumisesta kuin siivillä tai vastaavasti ajan matelemisesta. Lisäksi ihminen palaa menneeseen aikaan muistoissaan ja unissaan ja kiertää kokemuksissaan eräänlaista kehämäistä koukeroa menneisyyden eri tasojen, nykyhetken ja tulevan välillä. Kyseinen katkelma Carpelanin tekstistä korostaakin juuri subjektiivista ja epälineaarista aikakäsitystä.  Lumihiutale on kevyt ja liikkuu pienenkin tuulenvireen voimasta suuntaan ja toiseen. Carpelanin metaforassa eri suunnat ovat ulottuvuuksia ajassa ja puhaltavan ilmavirran taas voisi rinnastaa yksilön henkilökohtaiseen kokemukseen tai ajatuksen kulkuun eri assosiaatioiden välillä. Tällä tavoin Carpelanin luoma minäkertojahahmo Daniel puhuu lineaarista aikakäsitystä vastaan. Tämä metafora peilaa myös romaanin kerronnallista rakennetta: teksti muodostuu päiväkirjamerkinnöistä ja kerronnan hetkessä tapahtuvasta pohdiskelusta, josta tehdään koukkauksia menneisyyteen. Erilaiset esineet ja tilat tai muut assosiaatiot laukaisevat muistoja, joihin sukelletaan kerronnassa hyvin kokonaisvaltaisesti ja aistivoimaisesti. Ne ikään kuin koetaan uudelleen.

Mutta mitä merkitystä edeltävällä ajatusketjulla sitten on? Vaikka kirjallisuudentutkijana tavoitteenani on päästä mietiskelyä pidemmälle ja luoda uutta tietoa, ei tätä tekstistä inspiroitumisen ja omien ajatusten sanallistamisen vaihetta pidä väheksyä. Se on pohdiskeluun taipuvaiselle erittäin mielenkiintoista, mutta lisäksi sillä on olennainen paikkansa hyvin teoreettisessakin tutkimusprosessissa.

Lähtökohtani kirjallisuudentutkimukseen on se, että haluan tehdä sitä nimenomaan kohdetekstilähtöisesti. Haluan ensin vaikuttua ja kiinnostua tekstistä itsestään ja miettiä mahdollisimman omaehtoisesti, mitä sanottavaa minulla on siitä. Tämän jälkeen myös viisaiden teoreetikkojen tekstien lukeminen tuntuu mielekkäämmältä. Löydän teorioista paremmin kosketuspintaa, kun olen ensin saanut itse tehdä vapaata ajatustyötä. Toisten kirjallisuustieteilijöiden tekstien lukeminen vie omia ajatuksia pidemmälle ja auttaa ymmärtämään kohdetekstiä uusin tavoin ja erilaisia konteksteja vasten. Tavoitteenani on siis löytää kirjallisuustieteellisiä teorioita soveltamalla linkki oman pohdintani ja jonkin laajemman kokonaisuuden välillä. Tämä voi 

tarkoittaa yhteyttä johonkin teoriaan ja siihen liittyvään tutkimukseen, tiettyyn kirjallisuuden tai ylipäätään kulttuurin ilmiöön. Nämä yhteydet esiintuomalla ja niitä kommentoimalla taas osallistun tieteelliseen keskusteluun, jonka tarkoituksena on viedä tiedettä eteenpäin.

Kenties tieteellisen artikkelin lukeminen tai edes siitä kirjoittaminen ei välttämättä ole luovaa. Kyse on kuitenkin mielestäni siitä, kuinka teoriaa käyttää. Tutkiminen on asioiden tarkastelua, yhdistelyä, soveltamista ja uuden oivaltamista. Väittäisin, että oivallusta ei synny ilman luovuutta. Soveltaminenkin vaatii omaa ja ennakkoluulotonta ajattelua. Jopa asioiden yhdistely ja tarkastelu voivat olla luovia prosesseja, joita ei tarvitse suorittaa tietyn mallin mukaan jonkinlaisena tutkijarobottina toimien. Kirjallisuudentutkimuksella on mielestäni suuri potentiaali olla luovaa ja kaavoihin kangistumatonta toimintaa. Tällä alalla on aineistonaan valtava luovuuden arkisto, mikä tekee siitä ja taiteentutkimuksesta ylipäätään varsin erityislaatuista luovuuden näkökulmasta.

Myös Salvador Dali kommentoi teoksissaan
väitettä ajan peräänantamattomuudesta.

Sitä, mihin päädyin edellä kuvaamastani inspiroitumisen hetkestä, en lähde tässä referoimaan. Ne, joita tämä asia kuitenkin kiinnostaa, voivat myöhemmin lukea aiheesta artikkelistani, jonka otsikko ainakin tällä hetkellä on seuraavanlainen: “Between now and then. The representation of time in Bo Carpelan´s novels Urwind and Berg”. Kun artikkeli julkaistaan, laitan tänne blogiin tiedon siitä, miten siihen pääsee käsiksi.

Kuvien lähteet: 

http://www.edudemic.com/time-banking-combining-time-kowledge-empower-educational-ecosystem/

https://www.blendspace.com/lessons/atd4unCTxC-ltw/salvador-dali-madman-or-genius

Tulikoe takana

Uusi vuosi on lähtenyt käyntiin ja olen sen myötä aloittanut päätoimisena tohtoriopiskelijana Tampereen yliopistossa. Ensimmäinen kouriintuntuva etappi oli tutkijaseminaariin osallistuminen. Tutkijaseminaariin kokoontuvat tohtoriohjelman tutkijat noin kerran viikossa. Jokaisella kokoontumiskerralla käsitellään jonkun tutkimustekstiä, artikkelikäsikirjoitusta, lisensiaatin työn tai väitöskirjan lukua. Tällä kevään ensimmäisellä kerralla oli kahden paljon pidemmälle ehtineen tutkijan tekstien ohella ruodittavana minun tutkimussuunnitelmani.

Jännitin etukäteen todella paljon, sydän hakkasi ja päätä särki. Tutkimussuunnitelman käsittely osoittautuikin ihan jännitykseni arvoiseksi. Kriittisiä kommentteja tuli todella paljon ja välillä pääni tuntui jo menevän sekaisin, enkä meinannut keksiä järkeviä vastauksia minulle esitettyihin kysymyksiin.

Toisaalta en kuitenkaa nähnyt syytä vaipua epätoivoon. En kokenut, että minua olisi lytätty tai edellytyksiäni tutkijana kyseenalaistettu. Kaiken täpinän keskellä olin oikeastaan myös todella tyytyväinen, että tutkimusaiheeni herätti paljon keskustelua ja kysymyksiä. Lisäksi sain tietysti paljon hyviä neuvoja ja ehdotuksia sekä vinkkejä lähdekirjallisuuteen liittyen.

Minulle tämä ensimmäinen tutkijaseminaari oli eräänlainen tulikoe. Sen kuuluikin kirpaista ja jännittää. Selvisin koitoksesta kuitenkin ehjin nahoin ja jopa hyvillä mielin. Kriittisyys kuuluu tieteelliseen keskusteluun ja ilman sitä ei oikeastaan päästä eteenpäin luomaan uutta ja mielekästä tietoa. On tärkeää tottua kritiikkiin ja ymmärtää myös sen välttämättömyys. Taito, jota joudun varmasti jatkossa opettelemaan, on osata erottaa kommenteista, haasteista ja ehdotuksista ne, mitkä ovat todella olennaisia oman tutkimukseni kannalta. Loppujen lopuksi täytyy siis itse osata harkita, mitä ajatuksia kannattaa lähteä kehittämään eteenpäin ja mitkä taas ovat – vaikkakin mahdollisesti kiinnostavia – omiin tutkimusintresseihini nähden enemmänkin sivupolkuja.