Vuosi vauvan kanssa on ollut ainutlaatuisen ihana ja
ainutlaatuisen rankka. En ole ikinä valvonut näin paljon, ollut niin väsynyt ja
lopen uupunut. Kuitenkin olen samalla ollut hyvin ihmeellisten asioiden ja
suuren rakkaudentunteen äärellä. Tällaisen tunteiden kirjon vierellä ei ole
ollut sijaa tutkimukselle.
Kenties, jos tyttäreni olisi nukkunut ensimmäiset seitsemän
elinkuukauttaan kuin enkeli, olisin ollut sen verran voimissani, että olisin
voinut päiväunien aikaan omistautua tutkimustyölle, ainakin lukea
lähdekirjallisuutta. Jälkeenpäin tätä on kuitenkaan turha ruveta
jossittelemaan. Lisäksi äitini on luonut minuun uskoa siitä, että tällä ajalla
on oma antinsa muun elämän lisäksi myös elämälleni
kirjallisuudentutkijana.
Pikkuinen tyttäreni on koulinut minua monissa asioissa. Olen
kokenut ennenkin olleeni suhteellisen kärsivällinen ihminen, mutta lapsen
kanssa kärsivällisyys, johdonmukaisuus ja pitkäjänteisyys ovat ominaisuuksia,
joita on jatkuvasti treenattava.
Välivuosi kirjoitustyöstä on tarjonnut aikaa ajatella
ja muhitella. Hyviä ajatuksia ja oivalluksia saattaa putkahtaa päähän varsin
yllättävissä tilanteissa. Olen myös aina toivonut, että osaisin suhtautua
tutkimustyöhön luovasti antaen aikaa ideoiden löytymiselle ja muuttumiselle.
Vauvavuosi on ollut myös mahdollisuus ottaa etäisyyttä tutkimustyöhön, jonka
aloitin kovalla tahdilla heti maisterin paperit saatuani. On ollut aikaa
miettiä, mitä haluan tehdä ja miten.
Vuoden aikana olen saanut myös hyviä uutisia. Olen saanut
rahoitusta väitöskirjalleni SKS:n Lönnrotin rahastosta ja Suomen
kulttuurirahastolta sekä pienemmän kannustuksen Oskar Öfflundin säätiöltä. Nämä
varat mahdollistavat minulle kaksi vuotta tutkimustyötä, mistä olen erittäin
kiitollinen.
Näillä eväillä siirryn hyvillä mielin (vaikkakin perhosia vatsassa) seuraavaan vaiheeseen ja uusiin haasteisiin: elokuussa ryhdyn taas tekemään tutkimustyötä yliopistolla, aluksi 3-4 päivänä viikossa.
