Muisti arkistometaforan kahleissa?

Kirjoittaessani artikkelia muistelun metaforista ja metaforan ja kertomuksen suhteesta (julkaistaan loppuvuodesta) minua on mietityttänyt asetelma, johon olen tieteidenvälisessä muistitutkimuksessa  törmännyt. Olen lukenut muistia arkistona tai varastona kuvaaviin metaforiin liittyviä kirjoituksia ja huomannut, että paikoin arkiston käsite on lähes kirosana. Osa tutkijoista esittää vastakohdaksi ihmelääkkeenä toimivan kertomuksen.

On mielestäni selvää, että kertomus liittyy monin tavoin muistamiseen. Erilaisia asioita painottavissa nykypäivän muistikäsityksissä on yhteistä se, että muistaminen ymmärretään prosessuaalisena ja alati muutoksessa olevana ilmiönä. Muisti on työkalumme määrittäessämme identiteettiämme ja konstruoidessamme kertomuksia itsestämme. Käsitys on kaukana Platonin arkistometaforan vahataulusta, joka säilyy muistivarastossa muuttumattomana, kunnes se otetaan uudelleen käyttöön.

Arkistometafora on esimerkiksi Jens Brockmeierin mukaan kulttuurissamme, ajattelussa ja kielenkäytössä ilmenevä haitallinen rakenne, jolla on vääristävät vaikutukset jopa muistitutkimukseen. Tämän vuoksi hän toitottaa narratiiviseen muistikäsitykseen heräämisen perään. Mielestäni vaarana on kuitenkin sortua yhden voimakkaan ajatusmallin kieltämisestä toisen ihannointiin. Pahimmillaan kertomuksen käsitteeseen hullaannutaan täysin. Sen määritelmää muokataan ja laajennetaan niin, että siitä saadaan vastaus hankalien käsitteiden hahmottamiseen. Kuten Maria Mäkelä blogikirjoituksessaan toteaa, on kertomusmuodolla ”epäilyttävästi valtaa nykykulttuurissamme, joka on pirstoutunutta ja globaalisti verkottunutta”.

Kertomuksella on omat niputtavat ja pelkistävät ominaisuutensa samoin kuin metaforallakin. Ylipäätään metaforassa ja kertomuksessa on kielen ja ajattelun rakenteina jotakin samaa. Molemmat ovat hyvin käyttökelpoisia muotoja maailman ja sen ilmiöiden hahmottamiseen. Lisäksi ne ovat kumpainenkin tehokkaita ja potentiaalisesti raflaavia keinoja vakuuttavaan, sympatiahakuiseen tai suostuttelevaan kielelliseen ilmaisuun.

Metafora luo abstrakteja asioita kuvatessaan konkreettisuuden illuusion, joka vakiintuessaan vaikuttaa käsityksiimme esimerkiksi juuri muistamisesta. Mutta eikö olisikin mielekkäämpää arkistometaforan boikotoinnin sijaan tutkia, mitä mittoja ja merkityksiä tällainen pitkään kulttuurissamme säilynyt kielellistymä voi saavuttaa? Mitä tapahtuu, kun arkiston konseptia lähdetään vaikkapa kaunokirjallisuuden keinoin muuntamaan ja laajentamaan? Kun pimeiden ja pölyisten arkistojen konkreettiset raamit kyseenalaistuvat ja murtuvat? Kun koulun ullakolle arkistoidut kirjoitukset lentävät pyörremyrskymuodostelmana meren ylle, tai, kun menneisyyden rippeet saapuvatkin arkistoon meressä ajopuina ajelehtien? Nämä klassista arkistometaforan mallia varioivat ja rikkovat kuvat löytyvät Bo Carpelanin romaanituotannosta. Tällainen arkiston kuva on jännitteinen, dynaaminen ja tekee tutusta jälleen vierasta. Se kommentoi kiinnostavalla tavalla nykyajan käsityksiä muistista ja identiteetistä sekä pysyvyydestä ylipäätään.

Näen muistia kuvaavassa arkistometaforassa muutakin kuin Platonin kaltaisen auktoriteetin läpilyömän ja sittemmin fossilisoituneen ajattelumallin. Kyseisen kielikuvan suosion syitä olisi mielekästä analysoida laajemmin, ei ainoastaan sen rajoittavuuteen fokusoiden.

Voitaisiinko esimerkiksi ajatella, että muistojen arkistoiminen peilaa ihmismielelle kiehtovaa ajatusta menneisyyden säilyttämisestä? Emme olisi mitään, jos kaikki muistot katoaisivat ja siksi koemme tarvetta vaalia ja hallita niitä. Toisinnamme muistiarkiston kuvaa jatkuvasti myös konkreettisessa ympäristössämme: Menneiden aikojen esineitä säilötään museoihin ja kirjoja kirjastoihin. Nämä arkistoivat konstruktiot ovat lisäksi edelleen tuottaneet useita metaforisia ilmauksia kielenkäyttöömme. Puhutaan muistikirjastoista ja mielen museoista. Perinteisten arkistojen jatkoksi kehitetään alinomaa uusia varastointi- ja tiedonsäilömistekniikoita. 

Muistiarkiston voisikin tulkita  turvallisuuden tunnetta tuovana ja identiteetin muodostamista jäsentävänä ajattelumallina. Toisaalta sillä on myös potentiaalia ilmentää vaikkapa muistinmenettämiseen liittyvää pelkoa ja epävarmuutta.

Lähteet:

Brockmeier, Jens. 2015. Beyond the Archive. Memory, Narrative, and the Autobiographical Process. Oxford: University Press.

Carpelan, Bo 2011. Blad ur höstens arkiv. Helsinki: Schildts.

Carpelan, Bo 1979. Jag minns att jag drömde. Helsinki: Schildts.

Maria Mäkelän blogikirjoitus: https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/2017/08/08/maria-makelan-kolumni-kertomuksen-vaarat/. Luettu 15.9.2017.