Muisti arkistometaforan kahleissa?

Kirjoittaessani artikkelia muistelun metaforista ja metaforan ja kertomuksen suhteesta (julkaistaan loppuvuodesta) minua on mietityttänyt asetelma, johon olen tieteidenvälisessä muistitutkimuksessa  törmännyt. Olen lukenut muistia arkistona tai varastona kuvaaviin metaforiin liittyviä kirjoituksia ja huomannut, että paikoin arkiston käsite on lähes kirosana. Osa tutkijoista esittää vastakohdaksi ihmelääkkeenä toimivan kertomuksen.

On mielestäni selvää, että kertomus liittyy monin tavoin muistamiseen. Erilaisia asioita painottavissa nykypäivän muistikäsityksissä on yhteistä se, että muistaminen ymmärretään prosessuaalisena ja alati muutoksessa olevana ilmiönä. Muisti on työkalumme määrittäessämme identiteettiämme ja konstruoidessamme kertomuksia itsestämme. Käsitys on kaukana Platonin arkistometaforan vahataulusta, joka säilyy muistivarastossa muuttumattomana, kunnes se otetaan uudelleen käyttöön.

Arkistometafora on esimerkiksi Jens Brockmeierin mukaan kulttuurissamme, ajattelussa ja kielenkäytössä ilmenevä haitallinen rakenne, jolla on vääristävät vaikutukset jopa muistitutkimukseen. Tämän vuoksi hän toitottaa narratiiviseen muistikäsitykseen heräämisen perään. Mielestäni vaarana on kuitenkin sortua yhden voimakkaan ajatusmallin kieltämisestä toisen ihannointiin. Pahimmillaan kertomuksen käsitteeseen hullaannutaan täysin. Sen määritelmää muokataan ja laajennetaan niin, että siitä saadaan vastaus hankalien käsitteiden hahmottamiseen. Kuten Maria Mäkelä blogikirjoituksessaan toteaa, on kertomusmuodolla ”epäilyttävästi valtaa nykykulttuurissamme, joka on pirstoutunutta ja globaalisti verkottunutta”.

Kertomuksella on omat niputtavat ja pelkistävät ominaisuutensa samoin kuin metaforallakin. Ylipäätään metaforassa ja kertomuksessa on kielen ja ajattelun rakenteina jotakin samaa. Molemmat ovat hyvin käyttökelpoisia muotoja maailman ja sen ilmiöiden hahmottamiseen. Lisäksi ne ovat kumpainenkin tehokkaita ja potentiaalisesti raflaavia keinoja vakuuttavaan, sympatiahakuiseen tai suostuttelevaan kielelliseen ilmaisuun.

Metafora luo abstrakteja asioita kuvatessaan konkreettisuuden illuusion, joka vakiintuessaan vaikuttaa käsityksiimme esimerkiksi juuri muistamisesta. Mutta eikö olisikin mielekkäämpää arkistometaforan boikotoinnin sijaan tutkia, mitä mittoja ja merkityksiä tällainen pitkään kulttuurissamme säilynyt kielellistymä voi saavuttaa? Mitä tapahtuu, kun arkiston konseptia lähdetään vaikkapa kaunokirjallisuuden keinoin muuntamaan ja laajentamaan? Kun pimeiden ja pölyisten arkistojen konkreettiset raamit kyseenalaistuvat ja murtuvat? Kun koulun ullakolle arkistoidut kirjoitukset lentävät pyörremyrskymuodostelmana meren ylle, tai, kun menneisyyden rippeet saapuvatkin arkistoon meressä ajopuina ajelehtien? Nämä klassista arkistometaforan mallia varioivat ja rikkovat kuvat löytyvät Bo Carpelanin romaanituotannosta. Tällainen arkiston kuva on jännitteinen, dynaaminen ja tekee tutusta jälleen vierasta. Se kommentoi kiinnostavalla tavalla nykyajan käsityksiä muistista ja identiteetistä sekä pysyvyydestä ylipäätään.

Näen muistia kuvaavassa arkistometaforassa muutakin kuin Platonin kaltaisen auktoriteetin läpilyömän ja sittemmin fossilisoituneen ajattelumallin. Kyseisen kielikuvan suosion syitä olisi mielekästä analysoida laajemmin, ei ainoastaan sen rajoittavuuteen fokusoiden.

Voitaisiinko esimerkiksi ajatella, että muistojen arkistoiminen peilaa ihmismielelle kiehtovaa ajatusta menneisyyden säilyttämisestä? Emme olisi mitään, jos kaikki muistot katoaisivat ja siksi koemme tarvetta vaalia ja hallita niitä. Toisinnamme muistiarkiston kuvaa jatkuvasti myös konkreettisessa ympäristössämme: Menneiden aikojen esineitä säilötään museoihin ja kirjoja kirjastoihin. Nämä arkistoivat konstruktiot ovat lisäksi edelleen tuottaneet useita metaforisia ilmauksia kielenkäyttöömme. Puhutaan muistikirjastoista ja mielen museoista. Perinteisten arkistojen jatkoksi kehitetään alinomaa uusia varastointi- ja tiedonsäilömistekniikoita. 

Muistiarkiston voisikin tulkita  turvallisuuden tunnetta tuovana ja identiteetin muodostamista jäsentävänä ajattelumallina. Toisaalta sillä on myös potentiaalia ilmentää vaikkapa muistinmenettämiseen liittyvää pelkoa ja epävarmuutta.

Lähteet:

Brockmeier, Jens. 2015. Beyond the Archive. Memory, Narrative, and the Autobiographical Process. Oxford: University Press.

Carpelan, Bo 2011. Blad ur höstens arkiv. Helsinki: Schildts.

Carpelan, Bo 1979. Jag minns att jag drömde. Helsinki: Schildts.

Maria Mäkelän blogikirjoitus: https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/2017/08/08/maria-makelan-kolumni-kertomuksen-vaarat/. Luettu 15.9.2017.

Kirjallisuudentutkija mammalomalla

Vuosi vauvan kanssa on ollut ainutlaatuisen ihana ja ainutlaatuisen rankka. En ole ikinä valvonut näin paljon, ollut niin väsynyt ja lopen uupunut. Kuitenkin olen samalla ollut hyvin ihmeellisten asioiden ja suuren rakkaudentunteen äärellä. Tällaisen tunteiden kirjon vierellä ei ole ollut sijaa tutkimukselle.

Kenties, jos tyttäreni olisi nukkunut ensimmäiset seitsemän elinkuukauttaan kuin enkeli, olisin ollut sen verran voimissani, että olisin voinut päiväunien aikaan omistautua tutkimustyölle, ainakin lukea lähdekirjallisuutta. Jälkeenpäin tätä on kuitenkaan turha ruveta jossittelemaan. Lisäksi äitini on luonut minuun uskoa siitä, että tällä ajalla on oma antinsa muun elämän lisäksi myös elämälleni kirjallisuudentutkijana.

Pikkuinen tyttäreni on koulinut minua monissa asioissa. Olen kokenut ennenkin olleeni suhteellisen kärsivällinen ihminen, mutta lapsen kanssa kärsivällisyys, johdonmukaisuus ja pitkäjänteisyys ovat ominaisuuksia, joita on jatkuvasti treenattava.

Välivuosi kirjoitustyöstä on tarjonnut aikaa ajatella ja muhitella. Hyviä ajatuksia ja oivalluksia saattaa putkahtaa päähän varsin yllättävissä tilanteissa. Olen myös aina toivonut, että osaisin suhtautua tutkimustyöhön luovasti antaen aikaa ideoiden löytymiselle ja muuttumiselle. Vauvavuosi on ollut myös mahdollisuus ottaa etäisyyttä tutkimustyöhön, jonka aloitin kovalla tahdilla heti maisterin paperit saatuani. On ollut aikaa miettiä, mitä haluan tehdä ja miten.

Vuoden aikana olen saanut myös hyviä uutisia. Olen saanut rahoitusta väitöskirjalleni SKS:n Lönnrotin rahastosta ja Suomen kulttuurirahastolta sekä pienemmän kannustuksen Oskar Öfflundin säätiöltä. Nämä varat mahdollistavat minulle kaksi vuotta tutkimustyötä, mistä olen erittäin kiitollinen.

Näillä eväillä siirryn hyvillä mielin (vaikkakin perhosia vatsassa) seuraavaan vaiheeseen ja uusiin haasteisiin: elokuussa ryhdyn taas tekemään tutkimustyötä yliopistolla, aluksi 3-4 päivänä viikossa. 

Ikkuna yliopiston viitoskerroksessa

Katselin eräänä päivänä ajatuksissani ulos ikkunasta, kun ruutuun ilmestyi harja. Harja ruiskutti vettä ikkunan yläreunaan ja alkoi huolellisesti liikkua lasin pinnalla käyden läpi jokaisen kohdan nurkkia myöten. Erikoista tapahtumassa oli se, että kyseinen ikkuna sijaitsi yliopiston viidennessä kerroksessa - ikkunan pesijöillä olikin mielenkiintoisen näköiset pesuharjat, joiden super pitkien varsien avulla niillä voitiin kurotella maasta käsin ylimpään kerrokseen asti.

Henkilökohtaisesti tällä irrallisella arjen ihmetyksellä oli minulle kuitenkin erityinen merkityksensä. Ikkuna, josta katselin ulos, oli nimittäin oman työhuoneeni ikkuna. Alkukeväästä tehtailluista apurahahakemuksista yksi tuotti tulosta ja sain rahoituksen kahden kuukauden työskentelylle väitöskirjan parissa. Näin ollen sain myös yliopistolta käyttööni työhuoneen kesän ajaksi.

Kevät on kulunut vauhdilla väitöskirja-aihetta kehitellessä ja jatko-opiskelun käytäntöihin tutustuessa. Alkuvuoden tarmon puuskassa ilmoittauduin kaikkiin mahdollisiin workshoppeihin, jotka kuulostivat mielenkiintoisilta. Ohjelmaani on kuulunut myös tutkinto-ohjelman jatkokoulutusseminaari, jonne olen tutkimussuunnitelman esittelyn jälkeen lähettänyt myös yhden luonnosmaisen artikkelikäsikirjoituksen.

Workshoppeihin valmistautuminen on vienyt yllättävän paljon aikaa, mutta samalla olenkin päässyt kokeilemaan erilaisista aiheista kirjoittamista. Näistä teksteistä toivottavasti jalostuu vähitellen  joitakin väitöskirjani osasia. Workshopin perusidea on seuraava: työpajaan osallistuvat jatko-opiskelijat ja muut tutkijat lähettävät etukäteen muiden osallistujien ja vetäjän luettavaksi omat "paperinsa". Tällä tarkoitetaan omaan tutkimukseen ja työpajan aiheeseen liittyvää tekstiä, kuten artikkeliluonnosta tai vaikkapa väitöskirjan luvun aihiota. Itse workshopissa teksteistä keskustellaan ja kommentteja ja kehitysehdotuksia antaa työpajaa vetävä asiantuntija, kuten kotiyliopiston professori tai vieraileva tutkijaguru sekä muut osallistujat. Työpajaan liittyy usein myös luentoja tai muita lyhyempiä puheenvuoroja.

Aloittelevana tohtoriopiskelijana on ollut hyödyllistä ja kiinnostavaa lukea toisten tutkijoiden ajatuksia ja ylipäätään kuulla, minkälaisista aiheista muut tekevät tutkimusta. Tällä tavoin tutkimuksen kenttä alkaa hahmottua vähän konkreettisemmalla tavalla. Lisäksi on helpottavaa huomata, että eri vaiheissa olevat tutkijat painivat loppujen lopuksi varsin samanlaisten kysymysten äärellä tekstin työstämisen suhteen. Jokainen teksti on todellakin ollut joskus luonnosvaiheessa, vaikka siitä lopulta sukeutuisikin loistava artikkeli.

Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen, että kaikki workshopit ja seminaarit ovat tältä keväältä ohi. Nyt saan vielä hetken keskittyä omaan tutkimukseeni täällä työhuoneen viihtyisässä hiljaisuudessa. Kesäkuun puolenvälin jälkeen täytyy katsoa työnteon määrää enemmänkin päivä kerrallaan, sillä voimia täytyy säästää muihin asioihin. Vatsani on nimittäin tässä kevään aikana pyöristynyt ja äitiysloma kutsuu.

Onko kirjallisuustiede luovaa?

Kaunokirjallisuus itsessään on kiistämättä aina vähintäänkin jonkinlaisen luovuuden tuotos, mutta katoaako luovuus jonnekin, kun kaunokirjallisuuden analysoiminen viedään tasolle, jossa hallitsevat teoreetikot, metodit, tieteenkaanonit, käsitteet ja niiden tarkoista määritelmistä kiistely? Tällaisia kysymyksiä huomaan joskus pohtivani, jos tunnen uupumusta esimerkiksi vieraskielistä kertomusteoreettista artikkelia lukiessani. Jos inspiraatio on kateissa, voi kirjallisuudenkin tutkiminen tuntua varsin mekaaniselta touhulta.

Inspiraatio voi syttyä jostain hyvin pienestä asiasta. Yksi virke keskellä romaania saattaa aiheuttaa oivalluksen uudesta tulkinnasta ja teorian soveltamisesta aineistoon. Edellistä ja ensimmäistä artikkeliani kirjoittaessa tällainen kohta löytyi Bo Carpelanin ”Urwind”-romaanista (suom. Alkutuuli): “Each year is a snowflake, it blows around between now and the past” (Urwind, 10). Lainasin kohdan tähän englanniksi, vaikka alkuperäinen teos onkin ruotsinkielinen, sillä luin kyseistä artikkelia varten teoksen englanninkielistä käännöstä. Näin ollen juuri tuo virke, tuossa muodossaan, tuolla kielellä oli inspiroitumiseni avain.

Joskus voi tuntua, että aika lentää sudenkorennon siivillä.

Lainaamassani kohdassa vuosi ajan jaksona rinnastetaan metaforan avulla lumihiutaleeseen. Länsimaisessa yhteiskunnassa aika on tyypillisesti jotain, jota mitataan hyvin tarkasti ja objektiivisesti. Sekuntit ovat tietyn mittaisia, ne muodostavat aina samanmittaisia minutteja ja tunteja. Myös ajan järjestys on muuttumaton ja lineaarinen. Etenemme pisteestä a pisteeseen b. Kuitenkin ihmisen subjektiivinen kokemus ajasta on monesti toinen. Usein puhutaan esimerkiksi ajan kulumisesta kuin siivillä tai vastaavasti ajan matelemisesta. Lisäksi ihminen palaa menneeseen aikaan muistoissaan ja unissaan ja kiertää kokemuksissaan eräänlaista kehämäistä koukeroa menneisyyden eri tasojen, nykyhetken ja tulevan välillä. Kyseinen katkelma Carpelanin tekstistä korostaakin juuri subjektiivista ja epälineaarista aikakäsitystä.  Lumihiutale on kevyt ja liikkuu pienenkin tuulenvireen voimasta suuntaan ja toiseen. Carpelanin metaforassa eri suunnat ovat ulottuvuuksia ajassa ja puhaltavan ilmavirran taas voisi rinnastaa yksilön henkilökohtaiseen kokemukseen tai ajatuksen kulkuun eri assosiaatioiden välillä. Tällä tavoin Carpelanin luoma minäkertojahahmo Daniel puhuu lineaarista aikakäsitystä vastaan. Tämä metafora peilaa myös romaanin kerronnallista rakennetta: teksti muodostuu päiväkirjamerkinnöistä ja kerronnan hetkessä tapahtuvasta pohdiskelusta, josta tehdään koukkauksia menneisyyteen. Erilaiset esineet ja tilat tai muut assosiaatiot laukaisevat muistoja, joihin sukelletaan kerronnassa hyvin kokonaisvaltaisesti ja aistivoimaisesti. Ne ikään kuin koetaan uudelleen.

Mutta mitä merkitystä edeltävällä ajatusketjulla sitten on? Vaikka kirjallisuudentutkijana tavoitteenani on päästä mietiskelyä pidemmälle ja luoda uutta tietoa, ei tätä tekstistä inspiroitumisen ja omien ajatusten sanallistamisen vaihetta pidä väheksyä. Se on pohdiskeluun taipuvaiselle erittäin mielenkiintoista, mutta lisäksi sillä on olennainen paikkansa hyvin teoreettisessakin tutkimusprosessissa.

Lähtökohtani kirjallisuudentutkimukseen on se, että haluan tehdä sitä nimenomaan kohdetekstilähtöisesti. Haluan ensin vaikuttua ja kiinnostua tekstistä itsestään ja miettiä mahdollisimman omaehtoisesti, mitä sanottavaa minulla on siitä. Tämän jälkeen myös viisaiden teoreetikkojen tekstien lukeminen tuntuu mielekkäämmältä. Löydän teorioista paremmin kosketuspintaa, kun olen ensin saanut itse tehdä vapaata ajatustyötä. Toisten kirjallisuustieteilijöiden tekstien lukeminen vie omia ajatuksia pidemmälle ja auttaa ymmärtämään kohdetekstiä uusin tavoin ja erilaisia konteksteja vasten. Tavoitteenani on siis löytää kirjallisuustieteellisiä teorioita soveltamalla linkki oman pohdintani ja jonkin laajemman kokonaisuuden välillä. Tämä voi 

tarkoittaa yhteyttä johonkin teoriaan ja siihen liittyvään tutkimukseen, tiettyyn kirjallisuuden tai ylipäätään kulttuurin ilmiöön. Nämä yhteydet esiintuomalla ja niitä kommentoimalla taas osallistun tieteelliseen keskusteluun, jonka tarkoituksena on viedä tiedettä eteenpäin.

Kenties tieteellisen artikkelin lukeminen tai edes siitä kirjoittaminen ei välttämättä ole luovaa. Kyse on kuitenkin mielestäni siitä, kuinka teoriaa käyttää. Tutkiminen on asioiden tarkastelua, yhdistelyä, soveltamista ja uuden oivaltamista. Väittäisin, että oivallusta ei synny ilman luovuutta. Soveltaminenkin vaatii omaa ja ennakkoluulotonta ajattelua. Jopa asioiden yhdistely ja tarkastelu voivat olla luovia prosesseja, joita ei tarvitse suorittaa tietyn mallin mukaan jonkinlaisena tutkijarobottina toimien. Kirjallisuudentutkimuksella on mielestäni suuri potentiaali olla luovaa ja kaavoihin kangistumatonta toimintaa. Tällä alalla on aineistonaan valtava luovuuden arkisto, mikä tekee siitä ja taiteentutkimuksesta ylipäätään varsin erityislaatuista luovuuden näkökulmasta.

Myös Salvador Dali kommentoi teoksissaan
väitettä ajan peräänantamattomuudesta.

Sitä, mihin päädyin edellä kuvaamastani inspiroitumisen hetkestä, en lähde tässä referoimaan. Ne, joita tämä asia kuitenkin kiinnostaa, voivat myöhemmin lukea aiheesta artikkelistani, jonka otsikko ainakin tällä hetkellä on seuraavanlainen: “Between now and then. The representation of time in Bo Carpelan´s novels Urwind and Berg”. Kun artikkeli julkaistaan, laitan tänne blogiin tiedon siitä, miten siihen pääsee käsiksi.

Kuvien lähteet: 

http://www.edudemic.com/time-banking-combining-time-kowledge-empower-educational-ecosystem/

https://www.blendspace.com/lessons/atd4unCTxC-ltw/salvador-dali-madman-or-genius

Tulikoe takana

Uusi vuosi on lähtenyt käyntiin ja olen sen myötä aloittanut päätoimisena tohtoriopiskelijana Tampereen yliopistossa. Ensimmäinen kouriintuntuva etappi oli tutkijaseminaariin osallistuminen. Tutkijaseminaariin kokoontuvat tohtoriohjelman tutkijat noin kerran viikossa. Jokaisella kokoontumiskerralla käsitellään jonkun tutkimustekstiä, artikkelikäsikirjoitusta, lisensiaatin työn tai väitöskirjan lukua. Tällä kevään ensimmäisellä kerralla oli kahden paljon pidemmälle ehtineen tutkijan tekstien ohella ruodittavana minun tutkimussuunnitelmani.

Jännitin etukäteen todella paljon, sydän hakkasi ja päätä särki. Tutkimussuunnitelman käsittely osoittautuikin ihan jännitykseni arvoiseksi. Kriittisiä kommentteja tuli todella paljon ja välillä pääni tuntui jo menevän sekaisin, enkä meinannut keksiä järkeviä vastauksia minulle esitettyihin kysymyksiin.

Toisaalta en kuitenkaa nähnyt syytä vaipua epätoivoon. En kokenut, että minua olisi lytätty tai edellytyksiäni tutkijana kyseenalaistettu. Kaiken täpinän keskellä olin oikeastaan myös todella tyytyväinen, että tutkimusaiheeni herätti paljon keskustelua ja kysymyksiä. Lisäksi sain tietysti paljon hyviä neuvoja ja ehdotuksia sekä vinkkejä lähdekirjallisuuteen liittyen.

Minulle tämä ensimmäinen tutkijaseminaari oli eräänlainen tulikoe. Sen kuuluikin kirpaista ja jännittää. Selvisin koitoksesta kuitenkin ehjin nahoin ja jopa hyvillä mielin. Kriittisyys kuuluu tieteelliseen keskusteluun ja ilman sitä ei oikeastaan päästä eteenpäin luomaan uutta ja mielekästä tietoa. On tärkeää tottua kritiikkiin ja ymmärtää myös sen välttämättömyys. Taito, jota joudun varmasti jatkossa opettelemaan, on osata erottaa kommenteista, haasteista ja ehdotuksista ne, mitkä ovat todella olennaisia oman tutkimukseni kannalta. Loppujen lopuksi täytyy siis itse osata harkita, mitä ajatuksia kannattaa lähteä kehittämään eteenpäin ja mitkä taas ovat – vaikkakin mahdollisesti kiinnostavia – omiin tutkimusintresseihini nähden enemmänkin sivupolkuja.

Tulevaisuuspeikko

Olen saanut hyvän uutisen: minut on hyväksytty suorittamaan filosofian tohtorin tutkinto Tampereen yliopistossa. Yhdestä unelmasta tulee siis totta, aloitan jatko-opinnot virallisesti kevätlukukaudella 2015. Tämä ilahduttava vastaus kuitenkin herättää lukuisia uusia kysymyksiä. Miten aion käytännössä edetä ja pärjätä? Mistä saan rahoituksen tutkimukselleni ja milloin? Jos joudun pitkään tekemään tutkimusta vain osa-aikaisesti ja hankkimaan toimeentuloni muilla töillä, tuleeko tutkimuksesta mitään?

Tällaisen tulevaisuuspeikon kohtaa varmasti moni vastavalmistunut ja varsinkin jotakin tavanomaisesta päivätyöstä poikkeavaa suunnitteleva. Seuraavat kuukaudet, mahdollisesti vuodet vaikuttavat epävarmoilta, kun taloudellinen turva on kiinni apurahoja myöntävistä säätiöistä, joiden tukea useat muutkin tutkimusaiheitaan tai taiteellisia projektejaan innokkaasti esittelevät ihmiset havittelevat. Jotenkin tätä epävarmuutta täytyy kuitenkin oppia sietämään. Ehkä voi jopa koettaa nauttia sen tuomasta vapaudesta.

Olen pohtinut oman tulevaisuuteni epävarmuutta paljon tämän syksyn aikana. Huonona päivänä se saattaa lannistaa ja luoda paniikkia omaan mieleen. Hyvänä päivänä taas ymmärrän, ettei tilanne oikeastaan ole hassumpi. Vaikka apurahaa tai työsuhdetta yliopistolla ei olisi helppo saada, olen kuitenkin iloinen siitä, että mahdollisuuksia on. Tuntuu siltä, että kun luotan sopivan mahdollisuuden ilmaantumiseen ja olen valppaana, niitä alkaakin ilmestyä toinen toisensa takaa. Jos en saa yhtä apurahaa, ehkä saankin toisen tai sitä seuraavan. Tai voi olla, että havaitsenkin jonkin ratkaisun, jota en aluksi olisi tullut ajatelleeksikaan.

Tulevaisuuspeikot on tehty voitettaviksi. Niiden kanssa painiskelun jälkeen näkee tilanteensa taas tuoreemmin ja osaa ottaa uusia askeleita edellisiä luottavaisemmin.

Loppuun vielä inhottavien tulevaisuuspeikkojen tilalle eräs peikko kirjallisuuden maailmasta: pikku peikko peikkuluinen Kirsi Kunnaksen runosta "Peikon kosioretki" (Tiitiäisen satupuu, 1956). Rakastettu kirjailija viettää 90-vuotis syntymäpäiväänsä vajaan kuukauden päästä, 14.12.2014.

Tunnelmia tutkimussuunnitelmasta

Elämässä joutuu monessa vaiheessa miettimään omaa tietään. On pohdittava, miten suhteuttaa itseään muihin ja mitä oikeastaan itse haluaa. Tutkimussuunnitelmaa kirjoittaessani huomaan taas olevani tällaisessa kohdassa. Olen edellisen kesän aikana pohtinut paljon sitä, haluanko ylipäätään tutkia kirjallisuutta. Tästä olen päässyt eteenpäin kysymykseen siitä, mitä haluan tutkia. Nyt vastaus siihen alkaa löytyä, mutta vielä pitää pohtia miksi, miten ja milloin.

Jos haluaa kokeilla tutkijan uraa, on valmistumisen jälkeen ensimmäiseksi mentävä oman oppiaineen professorin tai muun vastaavan henkilön juttusille. Tämän jälkeen voi ryhtyä kirjoittamaan tutkimussuunnitelmaa, jolla jatko-opintoihin eli tohtoriopintoihin haetaan. Jos tulee hyväksytyksi, tutkimussuunnitelman pohjalta kirjoitetaan sitten väitöskirja. Näin se karkeasti yksinkertaistettuna menee.

Jatko-opiskelija suorittaa siis tohtorin tutkintoa ja joissain tapauksissa myös lisenssiaatin tutkintoa. Väitöskirjan kirjoittamisen lisäksi tohtoriopiskelija osallistuu alansa seminaareihin, konferensseihin ja work shoppeihin, kirjoittaa tekstejä tieteellisiin julkaisuihin ja saattaa myös olla yliopistolla opetustehtävissä. Jatko-opiskelija ei siis ole opiskelija siinä mielessä kuin kandidaatin tai maisterin opintoja tekevä, vaan kyseessä on pikemminkin apurahan tai yliopiston rahoituksen turvin tehtävästä tutkijan työstä.

Tämän syksyn haku Tampereen yliopiston Kieli- käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikön tohtoriopintoihin päättyi viime perjantaina. Olen lähettänyt tutkimussuunnitelmani eteenpäin ja täyttänyt hakulomakkeet. Vaikka moni kysymys jäikin vielä auki, tuntuu todella hyvältä, että suunnitelma on nyt palautettu, eikä sitä voi enää muokata. Tutkimuksen tekeminen on pitkän aikavälin projekti ja on hyväksyttävä, että työ tulee olemaan kesken joka hetki tämän prosessin ajan. Ideat kehittyvät vähitellen ja eteen voi tulla myös paljon yllätyksiä, jotka muuttavat tutkimuksen suuntaa. Toisaalta haluan ennen kaikkea pyrkiä olemaan luottavaisin mielin: jokainen luku, sivu, lause tai ajatuskin on pieni askel, joka vie eteenpäin.